TULEVAISUUS ELEFANTTINA LUOKKAHUONEESSA

Teknologia kehittyy koko ajan ja uusia teknologisia innovaatioita esitellään päivittäin. Teknologiset keksinnöt johtavatkin yhä useammin tiensä kouluun sekä uusina opetustapoina ja -menetelminä että oppilaiden taskuissa. Muutokset tiedon, opetuksen, oppimisen ja teknologian suhteen asettavat kouluille vaatimuksia, joihin ei nykyisillä rakenteilla pystytä vastaamaan. Näihin muutoksiin on reagoitava niin yksittäisten koulujen tasolta kuin myös kansallisesti, mikä tarkoittaa rakenteiden eli koulutuksen uudistamista (Niemi ja Multisilta 2014, 15). Tämä uudistuminen ja tulevaisuuden koulutus oli keskeinen aihe Jaakko Vuorion luennolla.

Niemi ja Multisilta (2014, 12–35) tuovat esiin rajattoman koulun ja luokkahuoneen käsitteet, jotka huomioivat muutoksen keskellä olevan tiedon, oppimisen, työn, teknologian ja vuorovaikutuksen. Keskiössä on teknologian rajattomuus, joka on osaltaan vaikuttanut kaikkiin edeltä mainittuihin. Alati kehittyvä teknologia pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia. Tästä on esimerkkinä Arviointiklubi-hanke, jossa tieto- ja viestintäteknologiaa hyödynnetään arvioinnin tukena. Teknologian hyödyntäminen koulutuksessa tuo myös esiin markkinat, jotka esimerkiksi Inno-Oppiva -hanke on huomannut. Hanke tukee opetusteknologian tuotekehitystä, ja sen kautta koulujen ja oppilaitoksien on mahdollisuus saada testikäyttöön uusia innovatiivisia tuotteita. Parhaimmillaan teknologia voisi olla osaltaan mahdollistamassa koulunkäyntiä heille, joille se aiemmin ei olisi ollut mahdollista. Niin rajattomassa koulussa kuin myöskään uudistuvassa koulutuksessa ei ole kyse vain mahdollisimman hienosta teknologiasta vaan pikemminkin pedagogisesta toiminnasta, jossa ajankohtaisten virtausten lisäksi etsitään tarkoituksenmukaisia ratkaisuja oppimiseen (Niemi ja Multisilta 2014, 29).

Opettajat voivat osaltaan olla edesauttamassa näiden pedagogisten ratkaisujen toimimista. Laadukkaassa digiajan opetuksessa on aiheen hallinnan ja pedagogisen taidon lisäksi tärkeää sopivan tieto- ja viestintäteknologian yhdistäminen opetukseen (Bates 2015, 431). Jokaisen opettajan ei tarvitsekaan osata kaikkea teknologiasta, mutta jokaisen tulisi kuitenkin olla pätevä myös digiajalla (Bates 2015, 489). Siihen ei kuitenkaan riitä vain taito hallita tiettyä teknologiaa tai ohjelmaa vaan tähän taitoon tulisi yhdistää myös muun muassa ymmärrys erilaisista oppimistavoista ja erilaisten aistien käytöstä oppimisessa (Bates 2015, 493).

Erinäisten muutospuheiden jälkeen on kenties järkytyskin vierailla konkreettisessa luokkahuoneessa ja huomata, että fyysisesti luokkahuone palvelee edelleen lähinnä formaalia oppimista. Myös tilojen tulisi tukea kasvanutta tiedon määrää, tieto- ja viestintäteknologiaa sekä virtuaalisuutta (Niemi ja Multisilta 2014, 28), kuten totesimme jo oppimisympäristöistä kertovan kirjoituksen yhteydessä. Onko tulevaisuuden koulu lopulta vain iskulause ja täten se elefantti luokkahuoneessa, kun opettaja päättääkin käyttää tunti toisensa jälkeen oppikirjoja ja vihkoja, vaikka paine teknologian hyödyntämiseen ja tablettien esiin kaivamiseen painaa harteilla?

Tulevaisuuden teknologiatäytteiseen kouluun tulee suhtautua myös kriittisesti. Erilaiset teknologiat ja ohjelmat voivat pitää sisällään erilaisia eettisiä ongelmia, yksityisyydensuojan ollessa yksi niistä. Tämän lisäksi tuntuu ristiriitaiselta puhua tulevaisuuden kouluista ja koulutuksesta, kun suuri osa kasvatusammattikuntaa kärsii sisäilmaongelmista työpaikallaan tai kun pienten paikkakuntien kouluja ja oppilaitoksia lakkautetaan lähikouluperiaatteen kustannuksella. Tulevina kasvatusalan ammattilaisina uskoa koulutuksen positiiviseen tulevaisuuteen täytyy kuitenkin olla eikä kouluton tulevaisuus ole välttämättä ensimmäisenä mielessä (ks. Välijärvi 2011). Luennon lopuksi tehtävänä olikin olla arkkitehti ja suunnitella utopistinen tulevaisuuden koulu. Nämä utopistiset tulevaisuuden koulut eivät lopulta asettuneet kovin kauas median luomista kuvista tulevaisuuden kouluista.

Kommentit

Mari: Bates (2015, 433–485) on luonut yhdeksänvaiheisen listan laadukkaan opetuksen onnistumiseksi digiajalla. Ensimmäisenä ja Batesin (2015, 435) mukaan tärkeimpänä on opetustavan päättäminen. Se edellyttää oman toiminnan sekä käytetyn TVT:n reflektointia sekä opetuksen mahdollisten ongelmien pohtimista (Bates 2015, 435–438). Muut vaiheet pitävät sisällään muun muassa opetusmenetelmien päättämisen, teknologian hallitsemisen ja arvioinnin (Bates 2015, 433–485). Kokisin tästä listasta olevan hyötyä myös yliopistossa opettaville. Kuten yllä on jo mainittu, tulee opettajan olla pätevä myös digiajalla (Bates 2015, 489). Oman kokemukseni mukaan yliopistossa ei näin aina ole, ja jo Moodlen käyttö takkuaa joillakin. Onko teillä samankaltaisia kokemuksia? Miten tähän teknologiseen osaamattomuuteen tulisi teidän mielestä puuttua? Voiko tulevaisuuden koulua olla ilman teknologisesti osaavia opettajia ja tuoko opettajien erilaiset taitotasot eriarvoisuutta opetukseen esimerkiksi alakoulussa?

Aino: Oman kokemukseni mukaan yliopistotason opettajatkin tasapainoilevat vanhojen traditioiden ja uusien menetelmien keskellä. Vaikka oppiminen käsitettäisiinkin opiskelijoiden taholta aktiiviseksi tiedon etsimiseksi, muokkaamiseksi ja luomiseksi, saatetaan opetusmenetelmien tasolla juuttua pelkkään luennointiin ja jonkinlaisiin itsenäisesti toteutettaviin kirjallisiin töihin. Toki tähän osasyyllisenä on varmasti kursseille osallistuvien suuri määrä, resurssit ja opiskelijoiden taustojen moninaisuus, mutta ehkä juuri tarkoituksenmukaisella teknologian hyödyntämisellä olisi mahdollista päästä näiden rajoittavien tekijöiden ulkopuolelle. Minuun kolahti erityisesti Batesin (2005, 437) ajatus siitä, että fyysisesti kampuksella tapahtuvaan opetukseen säästettäisiin vain sellaisia menetelmiä ja asioita, joita ei todella voida verkon välityksellä toteuttaa. Jäin pohtimaan kaikkia niitä kertoja, kun olen istunut massaluennolla oppimatta juuri mitään ajatellen, että olisin hyvin voinut opiskella teoriapainotteisen asian myös etänä. Kuitenkin näin luokanopettajaopiskelijana pidän suuressa arvossa ensimmäisten opiskeluvuosien pienryhmissä toteutettuja kursseja, joilla todella pääsimme harjoittelemaan opiskeltavia asioita konkreettisesti asiantuntijan opastuksessa. Olisiko siis mahdollista ajatella yliopisto-opetusta uudelleen niin, että kampuksella tapahtuvassa opetuksessa saisi vaikkapa yksilöllisempää ohjausta kurssin opettajalta? Tai pienryhmissä työskennellessä ryhmä yhdessä opettajan kanssa pyrkisi edistämään yhteistä työtä? Tällainen opetus vaatisi sitä, että paljon tapahtuisi myös verkon välityksellä – ehkä yliopistossa opettavillekin tulisi järjestää uudelleenkoulutusta opetusteknologian hyödyntämisestä.

Nea: Olen samaa mieltä Marin ja Ainon kanssa siitä, että teknologian käyttö takkuaa edelleen myös yliopistotason opettajilla, etenkin meillä opettajankoulutuksen puolella ollaan jopa jämähdetty vanhoihin perinteisiin ja asiat tehdään “niin kuin on aina ennenkin tehty” -meiningillä. Toki näin ei ole kaikkien yliopisto-opettajien kohdalla, vaan osa puolestaan kuuluu toiseen ääripäähän, jossa teknologiaa käytetään vain teknologian takia, ei oppimisen edistämisen vuoksi. Teknologian käyttö opetusvälineenä ei siis ole yksinkertaista ja helppoa, sillä sen tarkoituksenmukainen käyttäminen tarvitsee paljon ajatusta ja pedagogista ammattitaitoa. Jotta tulevaisuuden teknologisempi koulu ja teknologinen oppiminen tulee olemaan mahdollista, täytyy myös opettajankoulutuksen muuttua ja kehittyä tukemaan tätä muutosta tarjoamalla opiskelijoille yhä enemmän välineitä teknologian käyttämiseen opetusta ja oppimista edistävänä ja tukevana välineenä.

Viivi: Kuten useissa blogiteksteissämme olemmekin jo todenneet, nykyhetken teknologiapainotteinen koulumaailma vaatii uudenlaista osaamista sekä motivaatiota opettajilta. Marin kysymys siitä, luovatko opettajien kesken vaihtelevat taitotasot eriarvoisuutta alakoulumaailmaan, on hyvin aiheellinen. Lienee selvää, että teknologian hyödyntäminen toteutuu eri tavoin eri luokilla – tämä oli havaittavissa myös KAKS10-vierailun aikana, kun kyseistä luokkaa vertasi esimerkiksi sen naapuriluokkiin. Opettajien eri taitotasot aiheuttavat sen, että esimerkiksi yläluokille siirryttäessä oppilailla voi olla hyvinkin erilaiset lähtökohdat ja taidot teknologian hyödyntämiseen. Näin on toisaalta monissa muissakin oppiaineissa tai muissa taidoissa, sillä koulussa saatetaan painottaa erilaisia tietoja ja taitoja eri luokilla: kouluista löytyy niin musiikki- kuin kieliluokkiakin. Ehkä meidän vain tulee hyväksyä se, että oppilaiden osaaminen painottuu eri ryhmillä eri tavoin.

Tytti: Olen hyvin samaa mieltä Marin, Ainon ja Nean kanssa siitä, että jo yliopistotasolla ja omassa koulutuksessamme teknologian käyttö ei ole hallussa kaikilla opettajilla niin hyvin kuin sen mahdollisesti kuuluisi olla, jotta myös me voisimme opiskelijoina oppia ja huomata teknologian hyödyntämisen innostavia toimintatapoja. Uusien teknologisten laitteiden tullessa, korkeamman tai ihan alhaisimman asteen, kouluihin onkin erittäin tärkeää kiinnittää huomiota laitteen monipuolisen käytön koulutukseen. Tästä ei saisikaan pihistellä, sillä jotta teknologista laitetta tai sovellusta voisi käyttää pedagogisesti mielekkäällä tavalla, tulisi opettajien todella hallita sen käyttö ja tiedostaa sen monipuoliset mahdollisuudet ja myös rajoitukset. Resurssien hukkaamista onkin mielestäni juuri se, että asioista ei voida ottaa kaikkea hyötyä irti vain tietämättömyyden puutteen takia. Olenkin Viivin kanssa samaa mieltä siitä, että opettajien osaaminen eriarvoistaa myös oppilaita. Kaikkien opettajien ei tarvitse kuitenkaan olla aivan samalla viivalla osaamisen tasossaan, mutta on silti tärkeää pystyä takaamaan oppilaalle riittävä osaaminen ja ymmärrys teknologisten laitteiden hyödynnettävyydestä esimerkiksi tiedonhankinnassa ja osana erilaisia oppimisprosesseja. Jotta jokainen opettaja voisi tällaiseen tavoitteeseen päästä, tarvitaan työyhteisön tukea esimerkiksi opetusteknologian koulutusten tai ihan käytännön kokemusten ja vinkkien kautta. Lisäksi ilmapiirin koulussa tulisi olla avoin ja hyväksyvä, jolloin hieman taitamattomammatkin opettajat uskaltaisivat pyytää apua ja neuvoa.

Lähteet

Bates, T. 2015. Teaching in a Digital Age. Vancouver BC. Osoitteessa: https://opentextbc.ca/teachinginadigitalage/. Viitattu 8.2.2019.

Niemi, H. & Multisilta, J. 2014. Koulu rajattomuuden keskellä. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.) Rajaton luokkahuone. Jyväskylä: PS-Kustannus, 12–35.

Välijärvi, J. 2011. Tulevaisuuden koulu vai kouluton tulevaisuus? Teoksessa K. Pohjola (toim.) Uusi koulu. Oppiminen mediakulttuurin aikakaudella. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos, 19–31.