Läsnäolon useat ulottuvuudet ja niiden saavuttaminen

Kuten edellisistä blogiteksteistämme on käynyt ilmi, opetuksen tilat, materiaalit sekä muut verkko-oppimiseen kytkeytyvät pedagogiset tekijät ovat muutoksessa. Myös vuorovaikutuksen muodot ja laatu on asetettu uudenlaiseen asemaan, kun verkon oppimisyhteisöt vaativat niin opettajilta kuin oppijoilta erilaista läsnäoloa. Verkossa tapahtuva opetus ja oppiminen laajentavat käsityksiämme perinteisen opetuksen muodostamista mielikuvista, joissa opetus on aina tiettyyn aikaan sekä paikkaan sidonnaista. Korhonen (2019) havainnollisti luennollaan verkkoviestinnän erilaisia aika- ja paikkaratkaisuja kuviolla, jonka mukaan virtuaalinen toiminta mahdollistaa eri tai samassa paikassa sekä samaan tai eri aikaan tapahtuvan viestinnän. Seuraavaksi tekstissä tullaan käsittelemään tällaisen monimuotoisen toiminnan edellyttämän läsnäolon eri ulottuvuuksia.  
Verkon oppimisyhteisöjen läsnäolosta on jaoteltu neljä erilaista läsnäolon muotoa, joiden voidaan nähdä kuvaavan oppimisprosessin sekä pedagogisten tarjoumien mahdollistamista erilaisissa virtuaalisissa oppimisympäristöissä. Yksi läsnäolon ulottuvuuksista on kognitiivista, joka koostuu mm. näkökulmien pallottelusta, uuden ymmärtämisestä sekä reflektiivisyydestä (Korhonen 2014, 10; 2019). Tällainen vaatinee yhteisön jäseniltä motivaatiota sekä halua oppia uutta ja edistää ryhmän osaamista. Toinen läsnäolon muoto on opetuksellinen läsnäolo, jossa korostuu opetuksen etukäteistoimintaa, kuten suunnittelu ja organisointi (Korhonen 2014, 10–11; 2019).  Opetuksellisuuteen voidaan nähdä liittyvän myös opettajan uudenlainen rooli osana oppimisprosessia, sillä opetusvastuun jakaminen myös oppijoille on osa tällaista läsnäoloa. Se, miten opettaja hyödyntää tä näkökulmaa ja hänen uutta asemaansa, nojautuu hänen oppimiskäsityksiinsä virtuaalitiloissa. (Korhonen 2014, 1011, 13; 2019.) 
Läsnäolon eri ulottuvuuksista on edellisten lisäksi eroteltavissa vielä kaksi muotoa: sosiaalinen sekä oppijaläsnäolo. Näistä ensimmäinen kattaa sisälleen mm. ryhmäytymisen sekä vuorovaikutuksellisuuden. Oppijaläsnäolo puolestaan korostaa yksilöllistä ulottuvuutta verkko-oppimisyhteisöissä painottamalla esimerkiksi yksilön minäpystyvyyttä sekä sitoutumista työskentelyyn. (Korhonen 2014, 10–11.) Yhdessä nämä neljä ulottuvuutta muodostavat Korhosen (2019) mukaan koulutuksellisen oppimiskokemuksen verkossa.  
Vaikka verkko-oppiminen voidaankin nähdä tämän hetken vallitsevana pedagogisena ilmiönä, liittyy siihen useita haasteita, jotka ovat olleet havaittavissa myös edellisissä blogikirjoituksissamme ja -kommenteissamme. Kuten Korhosen (2019) luennolla kävi ilmi, virtuaaliset oppimisympäristöt mahdollistavat mm. eriaikaisen työskentelyn ryhmäläisten kesken. Tämä asettaa useita haasteita työn edistymiselle ja yksi niistä on läsnäolollinen kysymys: miten sosiaalinen läsnäolo kehittyy, jos yhteisön jäsenet eivät ikinä työskentele samanaikaisesti? Korhosen (2019) mukaan sosiaalinen läsnäolo kehittyy paremmin, jos hyödynnettävissä on muitakin viestinnän muotoja kuin eriaikaiset viestintämahdollisuudet. Tämä aiheuttanee vuorovaikutuksellisuuteen katkoksia sekä haastaa luonnollisen ryhmäytymisen – satunnaiset viestit eri vuorokauden aikoihin voivat jäädä hyvin etäisiksi ja merkityksettömiksi.  
Yllä on lueteltu neljä läsnäolon eri muotoa. Ovatko nämä kaikki läsnäolon moninaiset ulottuvuudet mahdollisesti saavutettavissa opettajan tai oppijan näkökulmasta, kun tarkastellaan verkon oppimisyhteisöjä? Vai tulevatko verkko-oppimisyhteisöt olemaan aina jollain tasolla läsnäolollisesti puutteellisia? Onko ainut toimiva vaihtoehto virtuaalisen oppimisen hyödyntämiseen Korhosen (2019) esittelemä malli sulautuvasta oppimisesta, jossa yhdistellään sekä verkko- että perinteistä opetusta? Sulautuvassa oppimisessakin piilee kuitenkin vaara siitä, että huomio pedagogisista valinnoista siirtyy kontakti- ja verkko-opetuksen yhdistämiseen liittyviin käytännön valintoihin (Korhonen 2014, 16). 


Viivi: Läsnäolo verkkokursseilla on todella kokemukseni mukaan osoittautunut haastavaksi usealta eri kantilta. Päällimmäisenä mielessäni on kuitenkin kognitiivisen läsnäolon toteutuminen – tai ehkä ennemminkin sen toteutumattomuus. Kokemuksieni mukaan oppimisympäristöt, jotka ovat verkossa, eivät tue esimerkiksi tekstissä mainittua ideoiden pallottelua. Usein juuri eriaikaisten viestintäpohjien vuoksi ei ole kovin ideaalia ryhtyä vuoroin viestittelemään ja pohtimaan opittavaan aiheeseen liittyviä ideoita tai ajatuksia. Tähän kytkeytyy varmasti myös esimerkiksi motivaatio: jos läsnäoloa ei ole rajoitettu tietyllä ajalla tai paikalla, saattaa kyseinen tehtävä siirtyä tärkeysjärjestyksessä häntäpäähän. Mieleisimmäksi olen siis ainakin itse tähän mennessä kokenut sulautuvan oppimisen, mutta uskon opettajien taitojen kehittyessä myös verkkoon painottuvan opetuksen laadun muodostuvan mielekkäämmäksi. Verkon oppimisyhteisöihin liittyvä fyysinen ja kommunikatiivinen etäisyys eivät ole haasteita vain oppijoille, vaan myös ohjaajille ja opettajille (Korhonen 2014, 12). Millaisia ajatuksia nämä eri läsnäolon muodot verkkopohjaisissa oppimisympäristöissä teissä aiheuttavat? Onko ajatus kokonaisvaltaisesta läsnäolosta saavutettavissa ja miltä tahoilta se vaatisi onnistuakseen eniten panostusta? 

Nea: Olen samaa mieltä Viivin kanssa siitä, että verkossa tapahtuva opetus ei tue ajatusten vaihtoa eikä ideoiden pallottelua. Tätä kautta myös sosiaalisten taitojen sekä sosiaalisen läsnäolon tukeminen ja harjoitteleminen jäävät hyvin vähälle huomiolle. Juuri näiden taitojen kehittäminen koulussa olisi kuitenkin erittäin tärkeää. Siksi Korhosen (2019) esittelemä sulautuvan oppimisen malli, jossa yhdistyvät sekä verkko- että perinteinen opetus, olisi mielestäni mielekkäin opetuksen muoto, sillä se ottaa huomioon kaikki läsnäolon ulottuvuudet. Onko teillä kokemuksia tällaisesta sulautuvasta oppimisesta?  

Mari: Korhonen (2014, 15–16) toteaa verkossa toimimisen edellyttävän paljon erilaista tietoa niin opiskelijoilta ja opettajilta, mikä vaikuttaa verkossa tapahtuvan opetuksen toteuttamiseen. Tämän lisäksi verkko-opiskelua pidetään yleisesti yksinäisenä tekemisenä ilman kunnollisia ohjeita tai tukea (Korhonen 2014, 15–16). Nämä seikat voivat aiheuttaa jonkinlaisen oravanpyörän: opettajilla ei kenties aina ole tietotaitoa onnistuneiden verkko-opiskelujen toteuttamiseen, minkä vuoksi opiskelijat tottuvat huonosti järjestettyihin verkkokursseihin, jotka voivat tuntua yksin puurtamiselta ilman kunnollista palautetta. Tämä taas osaltaan johtaa yleiseen negatiiviseen asennoitumiseen verkko-opetusta kohtaan, mikä voi vaikuttaa tulevien onnistuneidenkin kurssien kohdalla. Sulautuva oppiminen kuulostaa siis tällä hetkellä parhaiten toimivalta ratkaisulta, mutta en silti halua poissulkea mahdollisuutta järjestää onnistunut vain verkossa toimiva kurssi. Tästä toimii esimerkkinä VAKAVA-koetta varten perustettu – kokonaan verkossa toimiva – valmennus, joka hyödyntää verkon mahdollisuuksia monipuolisesti (https://www.verkkovalmennus.com). Tässä valmennuksessa onkin luultavimmin saavutettu nuo eri läsnäolon ulottuvuudet toimivan alustan, ammattitaitoisten ja verkossa toimimiseen perehtyneiden valmentajien sekä sitoutuneiden opiskelijoiden takia. Läsnäolon ulottuvuuksista onkin lopulta vaikea nostaa yhtä muita ylemmäs. 

Aino: Verkko-opiskeluun liittyy varmasti monella hieman negatiivisiakin kokemuksia, jotka usein kytkeytyvät juuri tuohon Korhosen (2014, 14–15) nostoon siitä, että verkko-opiskelua pidetään usein yksinäisenä tekemisenä ilman kunnollisia ohjeita tai riittävää tukea. Kokonaan verkkopohjalla tapahtuva opiskelu tai järjestettävä kurssi tarjoaisi kuitenkin mahdollisuuksia joustavuuteen sekä opiskelun yksilöllistämiseen. Verkkoa opiskelun ympäristönä voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että se tarjoaa mahdollisuudet laajaan asiantuntijoiden verkostoon oppimisen tueksi. (Kumpulainen & Mikkola 2015, 32.) Tämän voidaan ajatella tarkoittavan esimerkiksi laajaa valikoimaa erilaisten asiantuntijoiden tuottamaa tietoa, kuten tieteellisiä artikkeleita sekä väylää reaaliaikaiseen yhteydenottoon.  
Sulautuva oppiminen tarjoaa toki varmimmat mahdollisuudet “paras molemmista maailmoista” -tyyppiseen ratkaisuun, mutta toisaalta sulautuvan oppimisen mallilla toteutetussa opetuksessa on myös uhka siitä, että fyysistä läsnäoloa vaativa opetus ja verkkomateriaalit tai -tehtävät eivät täysin kohtaa. Ainakin itseltäni löytyy kokemuksia siitä, että verkon välityksellä tehtävät suuret, oppimisen kannalta merkittävät työt jäävät irrallisiksi ilman esimerkiksi kunnollista palautetta tai muuta läpikäyntiä. Olen kuitenkin samoilla linjoilla Marin kanssa siitä, että kokonaan verkkoympäristössä toteutettava kurssi olisi mahdollista toteuttaa mielekkäällä tavalla, mutta se vaatii sekä opiskelijoilta että opettajalta erityistä aktiivisuutta.  

Tytti: Olen samaa mieltä Viivin ja Nean kanssa siitä, että sekä kognitiiviset että sosiaaliset läsnäolon muodot ovat vaikeimpia toteuttaa verkko-opetuksessa. Näin ollen jo esille tullut sulautuva oppiminen voisikin paremmin kontaktiopetuksen kautta sosiaalisesti ryhmäyttää ja tarjota helposti mahdollisuutta vuorovaikutukseen sekä antaa tämän kautta tilaa myös ideoiden jakamiseen ja uuden luomiselle esimerkiksi yhdessä keskustellen. Verkossa taas voisi olla helpompi ottaa huomioon opetuksellisuus ja oppijaläsnäolo.  
Mielestäni kaikkien läsnäolomuotojen hyödyntäminen vain verkossa voisi olla vaikeaa myös siitä syystä, että yleensä verkkokursseilla ja verkossa oppiessa toimitaan kirjallisesti pelkän kirjoitetun tekstin kautta. Kaikki oppijat eivät kuitenkaan esimerkiksi motivoidu tai ole kovin hyviä kirjallisissa tehtävissä, vaan voisivat tuoda osaamistaan paremmin esille puhutuissa keskusteluissa tai esimerkiksi toiminnan kautta. Näitä asioita voisikin olla helpompi ottaa huomioon kontaktiopetuksessa. Kuitenkin esimerkiksi erilaisten opiskelumenetelmien ja eriyttämisen huomioiminen opetuksellisessa läsnäolon ulottuvuudessa, oikeanlaisen verkko-oppimisen alustan lisäksi, voisi lisätä mielekkään verkko-oppimisen onnistumisen mahdollisuuksia.  

Lähteet 
Korhonen, V. 2019. Verkko-opetuksesta oppimisyhteisöihin verkossa. Luento 22.1.2019. Tampereen Yliopisto.  
Korhonen, V. 2014. Verkko-oppimisympäristöt ja niihin liittyvät pedagogiset haasteet aikuis- ja korkeakoulutuksen kentillä. Teoksessa E. Kallio & A. Heikkinen (toim.) Aikuisten kasvu ja aktivointi. Suomalaisen aikuiskasvatuksen kentät ja kerrostumat. Tampere: Tampere University Press, 215242. 
Kumpulainen, K. & Mikkola, A. 2015. Oppiminen ja koulutus digitaalisella aikakaudella. Teoksessa M. Kuusikorpi (toim.) Digitaalinen oppiminen ja oppimisympäristöt. Tampere: Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, 9–45.  

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Heippa! Hienoa pohdintaa ja omat kommenttinne ja keskusteleva otteenne tekstin lopussa tuovat mukavan lisän ja jalostavat sekä syventävät lähteisiin pohjautuvaa tekstiosuutta.

    Olen itse tällä hetkellä mukana kahdella totaalisella verkkokurssilla, jos näin voi asian ilmaista, eli kurssit toteutuvat ainoastaan verkon oppimisympäristön (moodle) välityksellä. Kurssin alkutehtävät ovat ainakin sujuneet mukavasti ja keskustelua kurssilaisten kesken on syntynyt (toki siihenkin motivaatio taitaa olla useimmin ulkoapäin tuotettu, esimerkiksi aikarajan puitteissa toteutettavalla kommentoinnilla). Kurssilaisia on mukana yhteensä reilu sata ja meidät onkin jaettu pienempiin ryhmiin keskustelun aktivoimiseksi ja sujuvoittamiseksi. Pienryhmiin jako toimii, sillä tällöin keskusteluissa ehtii jonkun verran jopa oppia tuntemaan muita kurssilaisia ja heidän ajatusmaailmaansa.

    En tosin ainakaan ihan heti itse usko, että kaikki nämä neljä läsnäolon ulottuvuutta olisi täysin saavutettavissa puhtaan verkossa suoritettavan kurssin yhteydessä. Kehitystä verkko-opiskelussa ja -oppimisympäristöissä on kuitenkin tapahtunut jo viimeisten parinkin vuoden aikana, ja tuntuukin, että kokoajan enemmän ja enemmän pyritään huomioimaan näitä neljää ulottuvuutta esimerkiksi monipuolistuneiden tehtävien ja kehittyneemmän palautteenannon kautta.
    Itse myös henkilökohtaisesti nautin vaiheeksi myös verkko-opiskelun tuomasta itsenäisyyden vapaudesta ja vastuustakin. Alamme opinnoissa tuppaa olemaan runsain mitoin läsnäolopakollisia kursseja, joissa tehdään paljon ryhmätöitä, joten on jossain määrin virkistävääkin ”puurtaa” ja työstää asioita myös yksin. Toki kultainen keskitie -ajattelu on tässäkin mielessä a ja o.

    (Jonna ryhmästä 16)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit